Tässä, kuva; mutta oudosti minua jo viedään sen ääreltä toisaalle. Jaakko Koskentolan kuvat harhauttavat pois vain yksinäisyyden teemastaan. Ne kuiskaavat, että ihmisiä erottavat etäisyydet ovat myös ehto sille, että voin koskaan tavata ja kohdata ketään. Jokin muu jossakin on tuloillaan näiden kuvien myötä.

Harhaudun miettimään sitä kertaa, kun aloimme pienessä seurueessamme leikkiä totuutta ja tehtävää. Kun tehtäväni aika tuli, tuttavani luulivat hämmentävänsä minut. He sanoivat: katsele ja valitse kaikessa rauhassa tämän baarin ihastuttavin nainen, ja mene sitten kertomaan, että hän on mielestäsi kaunein täällä, tänä iltana.  Riemastuttava tehtävä, jos hän ilahtuu, vähän, vaikka myöhemmin. En tietenkään suoriutunut puheistani niin hyvin kuin kuvittelin ja suunnittelin (viinin kanssa pitää olla varovainen siirryttäessä yli tavanomaisuuksien).

Kaikki nuo kauniit kasvot ja niiden myötä kirkkaana viiltävät kaipaukset, etäisyyksien saattelemat koskevuuden katkokset.  Suloinen kirpeys kun tiedän, etten voi omistaa häntä enkä hänen hymyään, edes hetkeksi. Ei suudelmaa, ei ihon lämpöä ihoa vasten, mutta kuitenkin… kuin kosketus. Kevyesti, ilmavasti ihmisen osa on mieltyä toisista henkiruumiista.

Ihastunko ohimenevän kuolettavasti kerta toisensa jälkeen näissä kapakoissa, tällaisten baarien pöydissä? Kyse ei olisi niinkään himosta tai halusta. Ihastuminen: perhosen kepeä lento (mikäpä ei olisi ruumiillista), hetkeksi seuloutunut riemu siitä, että maailma on ihmeellisesti olemassa. Syvä viilto joka hyväilee. Sama viilto on vain tuskaa ja ahdistusta, jos etäisyys ei suo myötään toista osaansa, lupausta kosketuksesta. Riemun sanat raastavat sitä, joka on vain yksin. Sanani loppuvat; mitä kertoa sille, jolle kosketuksen viettelys antaa vain etäisyytensä; enhän osaa auttaa itseänikään?

Jos on olemassa kosketuksen laki (sinun on kosketettava!), niin yhtä hyvin on oltava ihastumisen laki. On ihastuttava yhä uudelleen näihin vastaantuleviin olioihin, elämän hauraisiin astioihin, jotka ovat niin samanlaisia kuin itse olen ja samalla kaikkein eniten minusta eroavia jokaisessa piirteessään ja ajatuksessaan. Kaikki ylevää yrittävät kokemuksemme ja esityksemme palautuvat tähän, käsittämättömään kauneuteen, jonka vieraan hymyn lämpö meille sulattaa.

Kulku pöytien välillä on kuin kiertorata, joka mahdollistaa kosketuksen. On kosketettava uudelleen ja uudelleen, sillä sen lakiin kuuluu ehdottomasti tahdikkuus.  Ei ole tahdinmukaista jättäytyä kosketuksista – eikä tämä elävälle elämälle ole mahdollistakaan. Yhtä tärkeää on olla koskematta liikaa. Koskettaminen ei ole tarttumista vaan avautumista. On kosketettava, on oltava koskettava. Elliptinen palautuvuus piirtää etäisyyden kosketuksen ehdoksi. Ilman etäisyyden rajaa turrumme, tuntomme hiipuu kuin vartioimaton hiillos. On palattava, aina uudelleen, oikealle etäisyydelle. On soviteltava tuntumaa, kohtuutta, liiallisuuksien välttämistä, mutta ei suinkaan minkään ulkoisen moraalisäännön vuoksi, vaan herkistyäksemme. Jalostaaksemme sitä ihmisyyttämme, joka nauttii aistillisesti.

Jaakko Koskentolan valokuvien kanssa alan tunnustella sitä ensin vain metaforiselta tai kaunopuheiselta tuntuvaa mahdollisuutta, että kosketus on jotain olennaisesti näkemiseen liittyvää. Voiko silmä koskettaa, voiko se olla tuntemisen aistielin, yksi niistä? Voiko katse lohduttaa, etäältä, vai onko se vain kaipuun ja puutteen, etäisyyden enkeli? Voiko etäisyys olla paitsi kosketuksen lupaus myös jo kosketus itse?

Koskentolan kuvien epäreaalisuus on niiden oudossa ohjailevassa reaalisuudessa. Olen nähnyt, kokenut, tuntenut tämän, mutta silti tämä ei ole se mitä näen ja olen nähnyt. Tämä, näkymä, on vieressä, ulkopuolella, kuin baarin tuohon (ei tähän) pöytään unohtuneen valotusapparaatin katse. Olenko niin vieras itsellenikin? Joissakin kuvissaan Koskentola ei tietenkään malta olla olematta valokuvaaja, olla osoittamatta etusormellaan, indeksisellä eleellään, johonkin tiettyyn. Kuitenkin, jos näitä kuvia ei olisi, en huomaisi joidenkin muiden kuvien lumoavaa aivan jossain muualla oloa. Hänen teostensa äärellä tasapainoilen kuin tunteen varassa, valokuvan ja ei-enää-valokuvan väliin piirtyvillä siirtymillä. Oikea etäisyys, oikea aika ja ajoitus; kuin kosketus ja sen tahdikkuus.

Koskentolan kuvat varjelevat saavuttamattomuutta itseään ja tuovat juuri tämän etäisyyden nähtäville, koskettavaksi. On kuin hänen kuvansa osoittaisivat viereen, ohi, kun valokuva tavallisemmin pyrkii omimaan ja omistamaan näkemänsä, sijoittamaan sen ”tähän”. Jaakko Koskentolan kuvat ovat tuolla, jossain, kuin puhe viereisissä pöydissä, etäällä, lähellä. Ei enää siellä; täällä. Yhä lähempänä.

Ari Kakkinen, marraskuu 2009

Lyhytelokuva Ghosts kertoo ajan kulumisesta nykyisin jo lakkautetussa Tampereen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa:; siitä, millaista on vain odottaa ja olla tekemättä mitään, kun elämästä tai tulevaisuudesta ei ole varmuutta.

“Ajalla on siellä uusi merkitys. On mahdotonta opiskella, puhumattakaan työnteosta. Keskus on raju pienoisyhteiskunta neljän seinän sisällä. Huonekaveri voi olla sotalinjan vastakkaiselta puolelta”, Ijäs kuvailee.

Hän halusi näyttää myös vastaanottokeskusten raadolliset puolet: elokuvan mieshaastateltava puhuu tappeluista, pelkää keskuksen naisten ja lasten puolesta ja kertoo nuorten miesten seksuaalisesta turhautumisesta ja sen seurauksista.

Ijäksen mielestä siirtolaisuuskeskustelu on usein liian hymistelevää.

“Siirtolaisuutta käsitellään arkaillen ja turhaan silkkihansikkain. En halunnut sivuuttaa koviakaan aiheita”, hän sanoo.

Näkökulma on kelvannut: rohkeaa lähestymistapaa on kiitelty ja muun muassa Suomen Pakolaisapu on esittänyt elokuvan keskustelutilaisuudessaan. Yhteensä Ghostsia on esitetty lähes 40 eri festivaalilla ympäri Eurooppaa. Bosnia ja Hertsegovinan kansainvälisillä lyhytelokuvafestivaaleilla se palkittiin festivaalin parhaana elokuvana.

Näyttely on osa Afrikka Oulussa 24.9.2011 – 8.1.2012 tapahtumaa, joka on Oulun taidemuseon, Oulun maakuntakirjaston, Kulttuuritalo Valveen ja Pohjoinen valokuvakeskus ry:n yhteistyössä toteuttamana tapahtuma, joka sisältää erilaisia näyttelyitä, työpajoja ja kirjailijatapaamisia ja keskustelutilaisuuksia. Afrikka Oulussa – tapahtuman näyttelyt on toteutettu yhteistyössä Nykytaiteen Museo Kiasman ARS 11 näyttelyn kanssa. ARS 11 -näyttely juhlistaa Suomen merkittävimmän näyttelyinstituution 50-vuotista historiaa ja sen teema on nykytaiteen näkökulma Afrikkaan.